The oncoming storm

"Joo. Oke- joo, äiti, huolehdin itsest- niin, kyllä, mulla on eväät mukana mut- muistan soittaa sulle, joo, kun- antaa olla, moikka!"
Äiti olisi varmasti asiaa riittänyt, mutta painoin kylmästi punaista luuria ja laitoin perään tekstiviestin, jossa lupasin soittavani, jos ongelmia esiintyisi. Kännykkä alkoi oitis piristä vaativaan sävyyn, mutta laitoin sen äänettömälle ja tiputin tallikassin pohjalle. Päästyäni ulos bussista korjasin kaulaliinani naaman eteen ja vedin lapaset käteeni. Samalla manasin tallin surkeat kulkuyhteydet helvettiin ja sieltä takaisin. Aloin kahlata entistä korkeampien nietosten keskellä kohti tallia, joka pilkotti puiden lomassa kolmensadan metrin päässä ja noin arviolta puolen tunnin päässä, jos rämpisin itseni nopeasti auratulle osuudelle. Niin lähellä mutta niin kaukana. Hyräilin itsekseni joululauluja pitääkseni fiiliksen korkealla. Viima iski ilkeästi kasvoihini ja luikerteli takkini kauluksesta sisälle. Sen lisäksi kenkieni sisään päässyt lumi tuntui polttavan ihoani ohuiden sukkien läpi. Lihaksia alkoi särkeä abouttirallaa puolen minuutin sisällä, ja jouduin istumaan alas ja lepäämään, kun matkaa oli jäljellä sata metriä.
Oliko minulla oikeasti näin surkea kunto?
Ryöpsäytin tielle mukanani paljon lunta, ja mutisin sorit auraajalle. Vaan eipä tuo juuri aiheuttanut vastusta aura-autolle, joka olikin pitkäaikainen unelmani. Tai no, jos pitkäaikaiseksi laskee viime talven samankaltaiset tilanteet, joita kertyi useampikin. Jalkani valittivat kivusta ja kylmyydestä, ja laahustin viimeiset metrit tallille asti. Kopistelin Silaksen harmiksi lumet kengistäni kynnykselle ja jatkoin matkaani Rommin luo. Sillä oli päällään fleeceloimi, joka näytti ihanan lämpimältä...
"Ole hyvä", Aleksi totesi. Käännyin ympäri ja näin miehen pitävän käsissään nuhjuista enkkuvilttiä.
"Kiiitos", sanoin hampaat kalisten ja kiedoin viltin ympärilleni viitaksi.
"Sun naama on ihan kuurassa."
"Kiva juttu", totesin ja ravistelin lumikokkareet hiuksistani. "Tiedätkö, onko pihattopaikka jo valmis Haikulle?"
"On toki", Aleksi sanoi hymyillen. "Varustekaappikin on paikoillaan." 
"Hienoa."
"Joo, no, mä tästä sitten varmaan menenkin. Nähdään!"
"Juu hei."
Avasin Rommin karsinan oven ja istahdin nurkkaan lähelle Rommia. Hevosesta hohkaava lämpö tuntui ihanalta kasvoja vasten, ja pari kertaa Rommi kävi puhaltamassa räkäisiä mutta lämpimiä hönkäyksiä käsiäni vasten. Rommi oli kaunis poni, silloin kun sen korvat eivät olleet luimussa ja asento jännittynyt, ja oikeastaan lila sopi sille aika hyvin. Vaikka pakko oli sanoa, että Rooman turkoosi-ruskeista pidin enemmän. Itsellänikin oli samaa turkoosin sävyä oleva huppari, joka tosin oli liian ohut talvipakkasille. Rommi vilkuili minua aina välillä herkkujen toivossa. Suunnilleen onnistuneen ratsastuksen jälkeen poni oli alkanut suhtautua minuun paljon ystävällisemmin, vaikkei sitä lempeäksi voinut edelleenkään haukkua. Rommi esimerkiksi antoi minun antaa sille suukon turvalle vetämättä hirveitä kilareita, ja ilmeisesti sain myös luvalla harjata sen selkää ilman pelkoa puremisesta. Vatsan alukseen en kuitenkaan saanut edelleenkään koskea. Olin huomannut, että Aleksi torui Rommia enemmän ja vastavuoroisesti kehui vähemmän. Ehkä siksi se suhtautui Aleksiin edelleen niin pessimistisesti. Toisaalta Aleksi ei myöskään lässyttänyt Rommille kuin pikkuvauvalle saati sitten antanut sille niin paljon herkkuja kuin minä, ja sekin saattoi tietysti vaikuttaa asiaan. Vähitellen tunto alkoi palata takaisin jäseniini. Sormenpäitäni kihelmöi, ja puristelin käsiä nyrkkiin ja aukaisin ne uudelleen ja uudelleen saadakseni veren kiertämään. Istuskelin Rommin karsinassa vielä vähän aikaa, kunnes nousin ylös ja pudistelin purut enkkuviltistä ja lähdin karsinasta. Hieroin kännykkääni paljaalla kädellä, sillä se oli simahtanut lumen ja pakkasen ansiosta. Lopulta sain kuin sainkin sen aukeamaan ja soitin läheisen suokkitallin omistajalle, Saaralle.
"Hei! Niin sitä mä vaan, että mihin aikaan Haiku olisi tulossa? Okei, joo. Sen varusteet tosiaan suurimmaksi osaksi on jo täällä, niin että viititkö tuoda loput sitten tullessas? Hienoa, joo. Ai jaa? Sinne siis on tullu jo joku paikkaamaan Haikun karsinaa? Suomenpienhevonen? Ori? Ihanaa! Minkä värinen se on? Okei, se on siis aika lähellä Haikun väritystä. Kuinka vanha se on? Aa okei. Millon sen ratsukoulutus alkaa? Joo, mä voisin tulla testaamaan sitä sitten viisivuotiskeväällä. Joo, kiva, moi!" 
Jäin tuijottamaan Saaran lähettämää kuvaa Haikusta. Kuvassa oli kesä ja Haiku oli ilmeisesti kilpailuissa, sillä sillä oli verkkoletti, valkoiset pintelit ja satulahuopa. Tamma oli kuulemani mukaan oikea koulukuningatar. Olin käynyt katsomassa sitä yhden kerran. Istahdin tuolille Haikun kaapin viereen ja vaelsin ajatuksissani siihen päivään.

'Oli alkusyksy. Lehdet olivat alkaneet jo kellastua, mutta lämpöä oli silti päälle kaksikymmentäviisi astetta. Minulla oli ylläni ruskeat ratsastushousut, persikanvärinen toppi ja harmaa huppari. Hiukseni oli palmikoitu kahdelle letille. Istuin autossa matkalla kohti Unikon tallia, joka möi ja kasvatti suomenhevosia. Minun oli tarkoitus koeratsastaa rautias, tähtipäinen piensuokki. Se oli ruuna ja sitä kutsuttiin Tapiksi. Näpräsin kännykkääni hermostuneena spämmien parasta ystävääni Eveliinaa whatsapp-viesteillä. Laitoin kirjoittamani viestin perään kaksi kauhistunutta emojia ja lähetin sen Eveliinalle. Viiden minuutin kuluttua isä parkkeerasi pienen, mutta kotoisan näköisen ruskean tallirakennuksen pihaan. Läheisessä tarhassa seisoi kaksi suomenhevosta, ja menin innoissani silittelemään niitä. Toinen oli nykyisen tietoni mukaan Haikun emä, toista tammaa en tuntenut. Tallinomistaja, jonka oikea nimi oli Saara-Emilia mutta jota kutsuttiin vain Saaraksi tai Sapeksi kätteli minut ja isän, ja kutsui minut sitten perässään talliin. Minulle iskettiin käteen kulunut dandyharja ja laitettiin Tapin boksiin harjaamaan sitä. Vedin harjalla ruunan karvan läpi joitakin kertoja, mutta se oli jo tarpeeksi puhdas ja sitä ilmeisesti häiritsi minun olemassaoloni, joten luikahdin pois boksista ja jätin harjan sen ovessa roikkuvaan harjakassiin. Isä oli Saaran kanssa toimistossa neuvottelemassa kuljetuksista ja tallipaikoista sun muusta, joten päätin katsella paikkoja hieman. Kävelin loivaa rinnettä alas ja tulin varsatarhoille. Siellä temmelsi kolme varsaa, joiden emät vahtivat pikkuisiaan tiukasti häntien huiskiessa kärpäsiä kauemmas. Kuulin kentän suunnalta mekkalaa, joten lähdin rentoa hölkkää kohti äänen lähdettä. Mies - joka harmaantuvasta hiuspehkosta päätellen oli noin viisissäkymmenissä - ratsasti vaaleaa tammaa ja yritti saada tätä esteen yli. Juoksin loppumatkan kentän laidalle ja jäin katsomaan miehen ratsastusta. Hän ei satuttanut hevosta millään lailla, mutta yritti uudelleen ja uudelleen saada hevosta yli esteen, jota se selvästi pelkäsi.
"Hei, sinä!" huusin kädet torvena suun edessä. Mies lopetti hevosen eteen ajamisen ja käänsi katseensa minuun.
"Kokeilisit tulla sarjana tuota estettä. Voisi olla helpompaa."
"Kokeiltu on", mies vastasi masentuneena ja tuli alas hevosen selästä. "Tällä tammalla riittää motivaatiota, mutta ravuriksikaan siitä ei ole. Ja ratsuna se ei juuri pärjää, kuten äsken näit. Se lähtee huomenna. Yritin kaikkeni, ettei niin kävisi."
Vilkuilin siroa suomenhevostammaa, joka oli selkeästi helpottunut siitä, ettei se joutunutkaan hyppäämään esteen yli. Kumarruin aidan ali ja kävelin miehen luo.
"Ehkä siitä ei vain ole esteille. Saanko kokeilla?"
"Toki."
Painoin kädessä roikuttamani kypärän päähäni ja laitoin sen leuan alta kiinni. Jalustin oli turhan korkealla, jotta pystyisin ponnistamaan, mutten uskaltanut alkaa sählätä tamman jalustinhihnojen kanssa.
"Odotas, minä voin auttaa." Mies auttoi minut selkään ja taputti polveani onnentoivotukseksi. Otin ohjat käteeni, painoin kantapääni alaspäin ja hakeuduin hyvään istuntaan. Hevonen lähti mitä pienimmästä avusta tarmokasta käyntiä uralle, ja rapsutin sen säkää kiitokseksi. Kävelin kenttää ympäri muutamia kierroksia, jonka jälkeen nostin ravin. Tamma lähti hirveää kiitoravia niska kenossa. Tein sille lukuisia pidätteitä, kevensin hitaasti ja nojasin taaksepäin. Vähä vähältä tamman tempo hidastui ja lopulta se suostui ravaamaan rauhallisesti. Sen jälkeen asetin tamman ja kokeilin sen väistättämistä. Se sujui hyvin vasemmalle, mutta oikealle mennessä tamma alkoi sählätä takajalkojensa kanssa ja tuloksena oli bambia liukkaalla jäällä muistuttava luistelu kentän halki. Kehaisin tammaa kuitenkin, ja se hörähti tyytyväisenä. Hymyilin sille ja siristin silmiäni auringon valossa. Näin isän kävelevän kentälle päin. Hänen leukansa loksahti, kun hän huomasi minut. Ohjasin suomenhevosen kentän keskelle.
"Isä", sanoin laskeutuen samalla satulasta. Se ei sujunut ihan niin sulavasti kuin odotin, mutta en sentään kaatunut selälleni. Nostin jalustimet ylös ja tartuin tammaa suitsista. "Minä otan tämän."
"Sinä otat- mutta me sovimme jo-"
"Ei, minä otan tämän." Silitin tamman silkkistä turpaa. Tammalla ratsastanut mies kakaisi kurkkuaan.
"Hän on aika hyvä ratsastamaan tuota hevosta", hän totesi.
"'Tuota hevosta'? Eikö sillä ole nimeä?"
"Öö...no, periaatteessa... ei."
"Otan sen silti." Huomasin myös Saaran tulevan kentälle, hän oli kai huomannut etten ollutkaan Tapin kanssa. Hänen naamansa venähti, kun hän huomasi, minkä hevosen vierellä seisoin.
"Saara, minä ostan sittenkin tämän. Maksan sen vaikka omilla rahoillani", sanoin ja vilkaisin isään, "mutta minä otan sen."
"Selvähän se", Saara sanoi ja peitti hämmennyksensä. "Tule mukaani."'

Sen iltapäivän aikana olin saanut kuulla kaiken Haikusta. Saara esitteli minulle jopa Haikun emän ja sisarukset, ja sen lisäksi isä sopi Saaran kanssa Haikun kouluttamisesta. Saara koulutti Haikua kuluneen ajan syksystä asti ja kävisi sen lisäksi vielä myöhemminkin.
Heräsin ajatuksistani ja haukottelin. Silas oli antanut minulle luvan jäädä niin pitkäksi aikaa kuin Saaralla kestäisi tuoda Haiku tänne. Sitten huomasin, ettei minulla ollutkaan Haikun varustekaapin avainta. Nousin nopeasti ylös ja olin lähdössä etsimään Silasta, kun avoimeen kämmeneeni kilahti jotakin. 
"Jo oli aikakin", tuhahdin ja virnistin Silakselle, joka seisoi takanani. Hän virnisti takaisin.
"Voin ottaa sen takaisinkin, jos ei kelpaa", Silas sanoi ja yritti napata avainta minulta. Astuin askeleen taaksepäin ja heilutin avainta härnäävästi edessäni.
"Ota kiinni, jos saat!"
"Äh. On mulla tietty omakin", Silas totesi ja piteli omaa yleisavaintaan sormiensa välissä. 
"Epistä!"
"Sehän tekee siitä entistä hauskempaa."
"Niin varmaan." Näytin Silakselle kieltä ja kävelin Rommin karsinalle. Rommi oli jälleen ei-niin-vastaanottavaisella tuulella ja potki seiniä, kun yritin mennä sisälle.
"Ei sitten", mutisin itsekseni ja kävelin tallinovista ulos. Istuin aidan pylvään päälle ja laitoin kädet ristiin. Tuijotin tiukasti tielle, vaikka taivaalta leijailevat lumihiutaleet tuppasivatkin supistamaan näkökykyäni suunnilleen viiden metrin säteelle. Huidoin niitä kädelläni kauemmas. Istuin aidalla mököttämässä suunnilleen viisitoista minuuttia, kunnes erotin ajovalojen paistavan pimeästä. Hyppäsin alas aidalta ja aloin huitoa käsilläni vimmakkaasti.
"Täällä!"
Hetken kuluttua lumisateen seasta ilmestyi punainen jeeppi ja harmaansävyinen, rapainen hevoskuljetusvaunu, jonka kyljessä oli unikon kuva pelkistetyn ratsukon yläpuolella. Tekstiä ei erottanut, mutta olin aika varma siitä, mitä trailerissa luki. Valot sammuivat, ja Saara astui ulos Jeepistä.
"Moi!"
Heilautin kättäni, mutta epäilin vahvasti, ettei Saara nähnyt sitä, joten huikkasin hänelle moi. Sitten kävelin trailerin luo, jossa Haiku hirnui korviavihlovalla volyymillä.
"Heinät loppui puolimatkassa", Saara kertoi. "Mikä painajainen."
Saara laski lastaussillan alas samalla, kun menin etuovesta sisään. Huomasin ensimmäisenä katonrajassa olevan kameran, ja virnistin sille. Haiku tuijotti minua epäuskoisena, eikä tuntunut oikein uskovan, että se olin minä. Hymyilin tammalle ja ojensin käteni sitä kohti. Haiku näytti tunnistavan minut jopa pitkän ajan jälkeen, ja irroitin sen puomista. Saara aukaisi sillan, ja Haiku rynnisti ulos hirveällä vauhdilla. Pidätin sitä, ja sain tamman astelemaan sillalta alas hitaasti. Saara hymyili minulle ja lähti kantamaan loppuja varusteita talliin. Minä jäin seisomaan suomenhevostammani kanssa pihalle. Haiku yritti pyydystellä lumihiutaleita kielellään, ja minä rapsutin sen säkää onnellisempana kuin koskaan.
Minä ja Haiku, yhdessä talvisessa illassa. Fiilistelin pihalla vielä hetken aikaa, kunnes maiskautin tammalle ja talutin sen talliin. Koska kaikki karsinat olivat varattuja, laitoin Haikun vesikarsinaan siksi aikaa, että saimme käytännön asiat selviteltyä. Hymyilin kuin typerys. Haiku katseli minua lempeästi pää kallellaan ja hörisi. Otin kuljetussuojat pois sen jaloista ja vein ne kaappiin. Löysin kaappia hetken pengottuani Haikun toppaloimen, ja kävelin takaisin sen luo loimi käsivarrellani. Taputin tamman kaulaa ja asetin loimen sen selkään. Suoristin loimen toiselta puolen ja laitoin sen kiinni. Kävin etsimässä Saaran, ja löysin hänet toimistosta.
"Aa, Nienke. Nimi tuohon, ja tamma on sinun", Saara sanoi iloisesti. Otin kynän pöydältä ja sutaisin laatikkoon allekirjoitukseni. Halasin Saaraa pikaisesti.
"Silas", kysyin herättääkseni miehen huomion. "Minä käyn laittamassa Haikun nyt pihattoon, sillä on loimi ja kaikki." Silas nosti peukalonsa pystyyn ja alkoi taas nuokkua. Nappasin Haikun riimunnarun - toisen niistä, vihreän - ja kiinnitin sen tamman riimuun päästyäni sen luo. Paniikkilukkojen auki äheltämisessä meni vähän aikaa, mutta Haiku seisoi paikallaan kiltisti. Maiskautin sen liikkeelle ja lähdimme kävelemään kohti tarhoja. Yhtä niistä oli hieman suurennettu ja sinne oli saatu pieni avotalli, ja suuntasin kyseistä tarhaa kohti. Naksautin sähköt pois päältä ja avasin paimenlangat. Itse tarhan ympärillä oli sekä sähkölanka että puuaita, ja avasin portin hakasen päästyäni sähköportin sisäpuolelle. Haiku säpsähti portin narahdusta, mutta suostui tulemaan perässäni pihattoon. Talutin sen suoraan heinäkasalle sisälle pihattoon. Avotallissa oli myös yksi karsina, ja julmasti laitoin sen oven kiinni perästäni. Haiku ei ollut siitä moksiskaan, ja kävelin tyytyväisenä portille. Suljin kaikki portit ja laitoin sähköt päälle, sillä kuulemani mukaan Haiku oli ainakin entisessä kodissaan ollut mestarikarkailija. Tulin talliin juuri parahiksi hyvästelemään Saaran. Kuulin jeepin yskähtävän käynnistyessään, ja sen jälkeen tallipihaan laskeutui hiljaisuus. Keräsin tavarani ja menin herättelemään Silasta.
"Sähän lupasit heittää mut kotiin."
"Mitäh? Ai, joo, niin, selvä", Silas sanoi hätkähtäen ja nousi ylös tuolistaan. Vanhanoloinen skoda vinkaisi, kun Silas aukaisi sen avaimellaan kauempaa. Rysäytin varustekassini takakonttiin ja istahdin pelkääjänpaikalle. Istuin hiljaa koko matkan ajan, ja annoin välillä ajo-ohjeita Silakselle. Kun auto lopulta pysähtyi kotipihaamme, kiitin miestä ja otin tavarani takapaksista. Heilautin kättäni, kun auto kääntyi pois pihatieltämmme. Huokaisin syvään ja astelin sitten ovellemme. Kaivoin avaimeni esiin ja avasin oven astuen sisään sisällä odottavaan lämpöön.

PS: vaihtelen tota sivulla soivaa laulua aina viimeisimmän tarinan mukaan, tai sitten pidän vanhaa pidempään jos se sopii kaikkiin. Tämän tarinan lukumusiikki on kuitenkin tämä.